Satu Lidman

Moninaisuus liikunnassa

Liikunta on hyväksi mielelle ja keholle riippumatta liikkujan iästä, sukupuolesta, painosta, seksuaalisesta suuntautumisesta, kehollisista piirteistä, mahdollisesta vammaisuudesta tai muista vastaavista seikoista.

Jokaisella on oikeus nauttia oman kehon suomista mahdollisuuksista liikkua ja kehittää liikunnallisia taitojaan haluamallaan intensiteetillä.

Siinä missä yhtä vetää puoleensa ohjattu hikijumppa musiikin pauhatessa, toinen kaipaa ulkoilemaan hiljaiseen metsään ja kolmas panostaa kilpailuissa menestymiseen.

On myös niitä, jotka eivät ihan tiedä mitä haluaisivat tai uskaltaisivat kokeilla – sekä niitä, jotka kyllä tietävät, mutta eivät syystä tai toisesta voi liikkua, kuten haluaisivat.

Koululiikunta, harrasteliikunta ja kilpaurheilu sisältävät arvokkaita mahdollisuuksia edistää osallisuutta, kuuluvuuden tunnetta, fyysistä ja psyykkistä terveyttä sekä syrjimättömyyttä yhteiskunnassa. Nämä tärkeät tavoitteet eivät toteudu riittävällä tavalla.

Liikuntakulttuurin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskehityksestä huolimatta syvään juurtuneet toimintatavat ja ajatusmallit vaikuttavat yhä. Muutos on hidas, mutta sitä voidaan kyllä jouduttaa.

Analysoidessani vuoden 2022 Liikuntakyselyä ja Urheilumuseon arkistomateriaalia huomasin, että nuorten ikäluokkien kielteiset liikuntamuistot ovat monilta osin varsin samankaltaisia kuin edellisillä sukupolvilla.

Pelin henki on joillekin reilumpi kuin toisille.

Esimerkiksi oletukset sukupuolen ja tietynlaisen liikunnan yhteyksistä ovat edelleen vahvoja, vaikka niitä samalla kyseenalaistetaan. Suorituskeskeisyys ahdisti sata vuotta sitten, mutta näin näyttää olevan myös 2020-luvulla. Nykyiset kehoihanteet ovat erilaisia kuin ennen, mutta kehohäpeä ei ole hävinnyt.

Toisaalta aiemmin piilossa olleita tai vaiettuja kysymyksiä on ryhdytty tunnistamaan ja nostamaan esiin niin asiantuntijapuheenvuoroissa, mediassa kuin kahvipöydissä, ehkä pukuhuoneissakin.

Ratkaisut ovat kuitenkin kesken esimerkiksi sen suhteen, miten vammaiset liikkujat tai sukupuolivähemmistöt huomioitaisiin paremmin.

Urheilun, liikunnan ja liikuntakasvatuksen parissa tapahtuu paljon onnistumisia, mutta myös epäasiallisuuksia, häirintää ja väkivaltaa.

Valmentajilla sekä muilla liikunnallisten tilanteiden ohjaajilla on merkittävä rooli tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja turvallisen liikkumisen edistäjinä. Väärinkäytöksien ennaltaehkäisy ja nollatoleranssi niiden piilottelulle on erityisesti liikunnan järjestäjän vastuulla.

Vuonna 2022 urheilun ja liikunnan ihmisoikeuskysymykset olivat tutkimukseni ytimessä Ihmisoikeusliiton #ÄläRikoUrheilua -kampanjan asiantuntijayhteistyökumppanina.

Oli hienoa saada vaihtaa ajatuksia näistä teemoista myös Suomen urheiluhistoriallisen seuran joulukuisessa paneelikeskustelussa, jonka otsikkona oli “Häirintä, valta ja vallankäyttö urheilussa”.

Lisäksi olen iloinnut lukuisista antoisista keskusteluista erilaisten liikkuvien ihmisten kanssa. He saivat minut kukin tavallaan ajattelemaan liikunnan moninaisia mahdollisuuksia ja haasteita yhä uusista näkökulmista.

Ehdotan seuraavanlaista uuden vuoden lupausta ihan kaikille: tehdään kaikkemme, jotta vuonna 2023 syntyvät pienet ja suuret liikuntamuistot olisivat iloisia!

Edellytyksenä on, että jokaisen liikkujan identiteettiä, koskemattomuutta ja persoonaa kunnioitetaan.

****

Kuvassa nuoria tasapainottelemassa kiikkerällä laiturilla jossain päin Suomea 1920-luvun lopulla.

Next Post

Previous Post

© 2024 Satu Lidman

Theme by Anders Norén